Nykyisen työttömyyden kasvun lisäksi työelämää on jo pitkään leimannut sen pirstaloituminen. Turvattu vakituinen kokoaikatyö on käynyt harvinaisemmaksi löytää. Sen sijaan esimerkiksi määräaikaiset työsopimukset ja nollatuntisopimukset ovat yleistyneet. Näin ollen työttömyysjaksojenkin todennäköisyys on kasvanut. Suojaosan poistuttua osa-aikatyö on myös käynyt kannattamattomammaksi, joten paine löytää juuri kokoaikatyö on kasvanut. 

Ensisijaisesti yksilöihin kohdistetut negatiiviset olettamukset työttömyyden syistä ovat kuitenkin sitkeitä. Työttömyyden ajatellaan helposti johtuvan esimerkiksi yksilön huonoista koulutusvalinnoista, nirsoudesta työpaikan suhteen tai siitä, ettei viitsitä nähdä vaivaa työnhaussa. 

Häpeän ja stigmatisoinnin juuret ulottuvat kauas 

Suomessa työttömyyteen liittyy häpeää ja ainakin köyhyys on universaali häpeän aihe. Yhteiskunnan tasolla häpeää aiheuttavia stigmoja ylläpidetään määrittelemällä yksilö yksinkertaistettujen negatiivisten ominaisuuksien kantajaksi jonkin tietyn ryhmäjäsenyyden perusteella. Stigmatisoinnissa on kyse tiettyyn ihmisryhmään kohdistetusta epäkunnioituksen ja halveksunnan osoituksesta, joka leimaa kantajansa. Stigmatisointi on siis vallankäyttöä. Esimerkiksi työttömiin on totuttu yhdistämään mielikuvia laiskuudesta ja epärehellisyydestä.  

Työtön saattaa kokea häpeää, vaikkei kantaisikaan näitä ominaisuuksia, koska työttömään liittyvät epäilykset ovat niin vahvoja. Toisaalta häpeää voi syntyä jo siitä, että yksilö olettaa häneen kohdistuvan negatiivisia oletuksia. Näiden lisäksi häpeä voi olla myös sisäsyntyistä ja johtua siitä, ettei yksilö pysty toimimaan tavoitteidensa ja arvojensa suuntaisesti. 

Häpeä on kokonaisvaltaisen lamauttava tunne, johon liittyy usein kokemus omasta arvottomuudesta tai huonommuudesta. Häpeä sekoitetaan arkikielessä helposti syyllisyyteen. Syyllisyyden tunne on kuitenkin merkittävästi erilainen, sillä sen kokemus kohdistuu tavallisesti johonkin yksittäiseen väärään tekoon, jonka kokija haluaa pyrkiä hyvittämään. Häpeä puolestaan kohdistuu ihmisen persoonaan. 

Myös nolostuminen eroaa häpeästä. Se on häpeää lievempi ja tavallisesti ohimenevään tilanteeseen liittyvä reaktio, jonka tarkoituksena on ohjata ihmistä toimimaan yhteisön sääntöihin soveliaalla tavalla. Syyllisyys ja nolostuminen voivat kuitenkin myös muodostua haitallisiksi, jos ihminen kokee näitä tunteita toistuvasti silloinkin, kun ei tosiasiassa olisi tehnyt mitään väärää. 

Nykypäivänä yksilön identiteetti rakentuu usein suurelta osin työn ja ammattinimikkeen perusteella. Opiskelu- ja työpaikasta kysyminen on usein myös ensimmäisiä kysymyksiä, joita kysymme uuteen ihmiseen tutustuessa. Muistan itse kokeneeni häpeää vastaavissa tilanteissa ennen opintojen aloittamista, kun jouduin paljastamaan, että en vielä opiskele. Jos työ- tai opiskelupaikkaa ei ole, oman identiteetinkin hahmottaminen voi vaikeutua. Kuka minä olen, jos minulla ei ole ammattia tai työpaikkaa? Ja vaikka oma identiteetti olisi selkeä työttömyydestä huolimatta, voivat toisten odotukset aiheuttaa paineita ja häpeää. 

Eri elämäntilanteissa eläviin ihmisiin kohdistetaan myös erilaisia odotuksia siinä määrin, että kaikilla ei ole yhtäläistä oikeutta toimia samalla tavalla joutumatta paheksutuksi. Tuomo Laihiala mainitsee väitöskirjassaan, että vielä 1960-luvulla sosiaaliavun saajan odotettiin käyttäytyvän nöyrästi ja näkymättömästi sekä kokevan syyllisyyttä saamastaan avusta. Tällaiset näkemykset eivät kuitenkaan edelleenkään vaikuta olevan vieraita.  Nykypäivänä voidaan kysyä: saako työtön iloita onnistumisistaan ja tuoda esiin elämänsä hyviä puolia ilman velvollisuutta harmitella jatkuvasti työttömyyttään? 

Haluaisin uskoa, että suurin osa ymmärtää työttömyyttä sen jälkeen, kunhan työtön on ensin osannut osoittaa työttömyyden johtuvan jostakin, mihin ei ole itse voinut vaikuttaa. “Kyllä tekevälle töitä löytyy.” ja “Mene töihin!” –tyyppiset lausahdukset herättävät kuitenkin pohtimaan. Kuinka suuri osa tämän yhteiskunnan asukkaista mahtaa ajatella, että työn löytyminen on vain yksilön omasta yrittämisestä kiinni? 

Usein vaikuttaa siltä, että työtön olisi myös velvollinen vakuuttelemaan kunnollisuuttaan ja kunniallisuuttaan, mikäli hänen työttömyytensä nousee esiin sosiaalisissa tilanteissa. En puhu tässä nyt viranomaistapaamisista tai työnhakuvelvoitteista, vaan muusta kanssakäymisestä ihmisten kanssa. Työttömyyteen liittyvä stigma on niin vahva, että työttömän on melkeinpä välttämätöntä pyrkiä erottautumaan siitä, jottei joutuisi itse stigmatisoiduksi.

Häpeällä ja stigmatisoinnilla on ikäviä seurauksia 

Ihmiset kokevat häpeää eri tavoin, mutta pitkään jatkunut häpeä altistaa esimerkiksi heikolle itsetunnolle, mielenterveysongelmille ja sosiaalisten suhteiden karsiutumiselle. Nämä puolestaan kuluttavat yksilön voimia ja heikentävät toimintakykyä. Henkilökohtaisen kärsimyksen lisäksi häpeää tuottavat stigmat voivat vaikuttaa rekrytoijien päätöksiin työnhakutilanteissa. 

Erityisesti pitkäaikaistyöttömien on haastavaa saada herätettyä rekrytoijien kiinnostus. Työnantajat saattavat nähdä pitkään jatkuneen työttömyyden merkkinä hakijan alhaisesta motivaatiosta. Toisaalta pitkään jatkuneessa työttömyydessä on se vaara, että opinnoissa tai työssä kerrytetty ammattitaito alkaa ruostua ja työnantajat ajattelevat ottavansa pienemmän riskin suosimalla vasta lyhyen aikaa työttömänä olleita.  

Pitkäaikaistyöttömyyden lisäksi esimerkiksi hakijan yli 50-vuoden ikä tai erilainen kulttuurinen tausta voivat heikentää työnsaantimahdollisuuksia huomattavasti. Pitkäaikaistyöttömyydessä on myös se riski, että työtön alkaa kelpuuttaa myös töitä, joissa on heikot työolot. Sen sijaan, että työolojen parantamiseen kannustetaan, saatetaankin hiljaa hyväksyä työntekijöiden huonoa kohtelua. 

Vaikeus löytää työtä voi saada hakijan yrittämään entistä kovemmin, mutta yrittäminenkään ei takaa työpaikkaa kaikille. Kaikki eivät ole samalla viivalla töitä hakiessaan, vaikka heillä olisi yhtä paljon osaamista ja motivaatiota. 

Häpeää ja stigmatisointia on mahdollista lieventää 

Häpeä on tunne, josta helposti vaietaan. Vaikeneminen ja piiloutuminen kuitenkin herkistävät yksilöä häpeän kokemiselle entisestään. Sen sijaan työttömyydestä ja siihen liittyvistä haastavista ilmiöistä on tärkeää puhua.  

Parhaassa tapauksessa epäkohtien esiintuominen voi purkaa työttömiin kohdistettuja ennakkoluuloja ja stigmatisointia myös yhteiskunnallisella tasolla. Kun riittävän moni puhuu näistä asioista ääneen, voi ainakin huomata, ettei ole yksin kokemustensa kanssa. 

Nopein tapa vaikuttaa työttömyyteen liittyvään häpeään lienee kuitenkin oma mieli ja omat asenteet. On tärkeää tehdä ainakin itselle selväksi, että on arvokas ja oikeutettu kokemaan iloa ja onnistumisia, riippumatta siitä löytääkö työtä.

Miralina Rissanen 

Korkeakouluharjoittelija 

Tekstissä hyödynnetyt lähteet 

Dougherty, Debbie S. & Rick, Jessica M. & Moore, Phillip. (2017). Unemployment and social class stigmas. Journal of applied communication research. 5 (45), 495–516. 

Jämsén, Elina. (2024). Keskisormea työttömän häpeälle. Nämä naiset eivät suostu nöyristelemään, vaikka he jäivät työttömiksi. Yle. Haettu 29.8.2025 osoitteesta https://yle.fi/a/74-20133285. 

KonShik, Kim. (2024). Impacts of early youth unemployment self-esteem and quality of life. Moderating effects of career unemployment. Applied Research in Quality of Life. 19, 2871–2894. 

Krug, Gerhard & Drasch, Katrin & Jungbauer-Gans, Monika. (2019). The social stigma of unemployment. Consequences of stigma consciousness on job search attitudes, behaviour and success. Journal for Labour Market Research. 11 (53), 1–27. 

Laihiala, Tuomo. (2018). Kokemuksia ja käsityksiä leipäjonoista. Huono-osaisuus, häpeä ja ansaitsevuus. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies No. 163. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto. 

Myllyviita, Katja. (2022). Häpeän hoito. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim.