Päädyin aikanaan työttömäksi ja erilaisten pätkätöiden kurimukseen valmistuttuani ammattiin. Sairaistuin krooniseen kipusairauteen opintojeni aikana, mutta diagnoosin saaminen kesti yli valmistumiseni terveydenhuollon resurssien vuoksi. Valmistuttuani en ollut kykenevä tekemään työtä, johon olin opiskellut, ja jäin työttömäksi sekä tavallaan hieman tyhjän päälle. Uskoin tässä kohtaa vielä, että tilanne selviäisi parhain päin ja ilmoittauduin työkkäriin tuoden siellä tilanteeni esille. Valitettavasti pian kiusakseni saapui surullisenkuuluisa aktiivimalli, joka velvoitti tekemään tietyn määrän töitä tai olemaan työllistä edistävissä palveluissa tai tuet pienenisivät. Eipä siinä mitään, totesin. Kyllähän tästä selvitään.
Ongelmaksi nousi vain se, että samalla kun koetin selvitä terveydentilani kanssa ja saada diagnoosia ja hoitoa vaivoilleni, kukaan ei työkkärissä tuonut esille millään lailla minkäänlaista vaihtoehtoa sille tilanteelle, jossa työkyky ei olekaan normaalin kaltainen. Kaikki mitä silloin sain ehdotuksiksi, oli erilaiset työllistymisvalmennukset sekä työnhaku. Näistä valmennuksistakaan ei ollut apua tilanteessani, ja tämän myös palveluiden valmentajat toivat esille.
Onneksi lopulta pääsin yli puolen vuoden taistelun jälkeen työttömien terveystarkastukseen, kun sain vakuutettua työntekijäni siitä, että terveydessäni on todellakin jotain vialla, ja tätä kautta sain lopulta diagnoosin pitkäaikaissairaudesta. Tilanne ei tästä tosin helpottanut, sillä työttömänä tunnuin päätyvän terveydenhuollon ö-mappiin kerta toisensa jälkeen mikä vaikeutti lisätutkimusten ja hoidon saantia.
Tästä alkoi vuosien kierre, jonka aikana kamppailin terveyteni ja toimeentuloni kanssa, menin työstä ja työkokeilusta toiseen usein joutuen irtisanoutumaan ja irtisanotuksi terveyteni romahtaessa huonoissa työoloissa ja päätyen karenssiin toisensa jälkeen sillä irtisanoutumistani ei katsottu aiheelliseksi. Ulospäin en silti antanut työttömyyden näkyä, sillä häpesin tilannettani yli kaiken. Laskin rahani tarkasti, kerroin ammatikseni aina joko sen mihin olin kouluttautunut tai sen mitä sillä hetkellä tein edes muutaman tunnin viikossa, annoin itsestäni kiireisen kuvan ja koetin samalla epätoivoisesti saada tilannettani kasaan.
Kävin niin erilaisissa työkkärin järjestämissä työllisyysvalmennuksissa kuin esimerkiksi Ohjaamon palveluissakin. Jotenkin vain aina tuntui, ettei näissä keskusteluissa ja palveluissa päästy eteenpäin senkin vuoksi, että terveydentilani nousi esteeksi monelle uralle, mutta heidänkään resurssinsa eivät riittäneet tehokkaaseen yhteistyöhön terveydenhuollon kanssa. Uuteen terveystarkastukseenkaan en enää päässyt sillä olin jo yhdessä ollut.
Jatkuvasti sain lukea uutisia siitä, miten työtöntä pitäisi rankaista siitä, ettei halua hakea töitä, siitä kuinka työttömät nuoret ovat laiskoja tuilla makaajia, ja siitä miten niin monet muut jatkoivat suoraan eteenpäin elämässään. Itse saatoin tehdä kahta tai kolmea osa-aikatyötä päällekkäin vain sen vuoksi, ettei niistä yksikään suostunut tarjoamaan minulle täysiä tunteja, ja se saattoi tarkoittaa sitä, että niinä aikoina, kun töitä ja terveyttä oli, saatoin painaa töitä aamusta iltaan tai yöhön vaihtelevan mittaisilla tauoilla samalla kun seuraavana viikkona töitä ei saattanut olla lainkaan tai oma terveys hajosi.
Lopulta pääsin nuoren ammatilliseen kuntoutusselvitykseen löydettyäni siihen mahdollisuuden omatoimisesti. Tätä kautta selvisi esimerkiksi se, että opiskelukykyni on lähes ennallaan, ja löydettiin minulle sopiva ala ja suunta. Tästä alkoi noin vuoden mittainen valmistautuminen pääsykokeisiin haluamalleni alalle, ja lopulta opiskelupaikan saaminen. Kuntoutustuki on ollut vielä saamatta, sillä jälleen kerran erilaiset tahot epäilevät toiminta- ja työkykyäni, mutta koen jo olevani muuten pitkällä tilanteeni kohentamisessa.
Kaiken kaikkiaan koen, että nuo lähes viisi vuotta, jotka työttömänä vietin ennen kuin pääsin opiskelemaan, olisivat voineet mennä paremminkin. Kun jäin yksin väliinputoajaksi terveydentilani ja sen tuomien haasteiden kanssa, eikä selkeää moniammatillista palvelupolkua, jolla työkyvyn kohentaminen terveydenhuollon avulla ja työelämään pääseminen olisi järjestynyt, vuodet kuluivat liiankin nopeasti. Koetin itse koko ajan saada elämäntilannettani paremmaksi kokeilemalla eri töitä ja koulutuksia, mutta näitäkin valintoja oli tehtävä varoen, sillä jo muutama karenssi rikkoi talouden hyvin voimakkaasti. Nyt noin kolmekymppisenä, korkeakoulussa opiskelevana ja viimein opiskelijaterveydenhuollon kautta työkykyäni takaisin saaneena koen jopa hieman katkeruutta siihen, millaiseen tilaan nuori aikuinen jäi sairaana tuoreena työttömänä terveyden ja tukiverkkojen pettäessä.
Tämä on yksi syy, miksi lähdin nyt viimein opiskelupaikan saatuani korkeakouluun opiskelemaan alaa, jossa pääsen toivon mukaan työskentelemään sellaisten nuorten ja aikuisten kanssa, jollainen itse olin ja kehittämään entistä toimivampaa palvelupolkua niidenkin tavoittamiseen, jotka uhkaavat jäädä väliinputoajaksi.
Koen itse, että vieläkin työttömiin, ja etenkin nuoriin työttömiin suhtaudutaan usein sillä asenteella, että he ovat laiskoja ja työtä vältteleviä. Monille työttömyys toisen asteen opintojen tai korkeakouluopintojen tai jopa ensimmäisen työsuhteen jälkeen voi olla aivan uusi tilanne elämässä, jossa on ollut aiemmin selkeä rytmi. Moni näistä nuorista saattaa jäädä myös väliinputoajiksi ja menettää otteen tulevaisuudestaan. Asenne työttömyyttä kohtaan on mielestäni edelleen sellainen, että keppi on porkkanaa houkuttelevampi keino toimia. Mielummin leikataan ja rangaistaan, kuin tuetaan takaisin mahdollisuuksien mukaan työelämään jokaisen yksilöllisen tilanteen mukaan, mikä olisi pitkässä juoksussa paljon parempi ratkaisu. Olen nyt myös vuoden opiskelijana olleena huomannut, että hakiessani erilaisia töitä, vastaanotto on opiskelijalle ollut parempi kuin työttömälle. Opiskelija on tietyllä tapaa samalla lailla vähävarainen ja lisätulojen tarpeessa kuin työtön, mutta ihmisten kohtelusta olen huomannut, että on ikään kuin olisin noussut ns. ‘parempaan’ yhteiskuntaluokkaan aloittaessani opiskelun.
Nimimerkki: Aurinko, 28
