Ajatuksia työttömyydestä
Olen tällä hetkellä työttömänä omasta halustani. Kuunnellen itseäni, voimavarojani ja arvomaailmaani. Paloin loppuun työarjessa, joka pakotti pysähtymään totaalisesti. Vaatimuksia ja rooleja työelämässä ja henkilökohtaisessa elämässä. Näiden edessä lopulta olin voimaton, uuvuin. Sain alkaa kääntymään itseeni, näkemään omat vaatimukset itseäni kohtaan ja alkaa kuuntelemaan itseäni. Mitä oikeasti tarvitsen, kuka olen, mikä on minulle tärkeää ja arvokasta? Mitkä ovat motiivini toimieni takana, olenko rehellinen itselleni? Näiden kysymysten eteen sain pysähtyä kun sallin itselleni tilan ja ajan, työttömyyden.
Työttömyyden kautta olen saanut katsoa itsessäni arvottomuutta. Vaikka tiesin että tämä on minulle nyt tarpeellinen vaihe, niin paljon on noussut ajatuksia katsottavaksi. Maailma opettaa, lapsesta lähtien, että olen arvokas kun tienaan elantoni, käytän aikani tehokkaasti, teen työni hyvin, joustan, opettelen lisää, perehdyn, tulen paremmaksi. Mutta onko maailmalle koskaan tarpeeksi, riittävän hyvä? Milloin riitän itselleni? Mitä vaadin itseltäni? Haluanko vielä elää elämääni niin että olisin muiden silmissä arvokas? Vai voisinko pysähtyä löytämään arvoni sisimmästäni ja siitä käsin toimimaan, itselleni rehellisesti? Omaa hyvinvointiani palvellen.
Yhteiskunta näyttää toimivan tuon arvomaailman pohjalta. Että mikään ei riitä, jokaisen täytyy olla koko ajan parempi, pätevämpi. Ja on pyrittävä pysymään työssä täydellä työajalla. Tällä hetkellä on työnhakuvelvollisuus. On haettava töitä kuukausittain tai muilla toimilla osoitettava että toimii asian eteen. Että voi saada päivärahan. Missään ei kannusteta pysähtymään itsen äärelle. Ottamaan aikaa ja tilaa oman voiman löytämiselle. Siinä vaiheessa kun kuminauha työelämässä katkeaa, tämä sallitaan hetkeksi. Lääkäri myöntää sairaslomaa. Ja siinäkin tavoitteena vain saada ihminen nopeasti jaloilleen ja takaisin sorvin ääreen.
Työttömän tukemisen olen kokenut yhteiskunnan osalta niin että tuetaan työhön palaamista. Kauniiden sanojen varjolla, taustalla vaatimus palata pikaisesti työhön. Mikä helmi tässä hukataankaan.. Tuttujen kanssa kohtaamisissa ensimmäinen kysymys on että missä olet töissä.
Voisiko tämän työttömyysajan jokainen käyttää ilman painetta, vaatimusta ja kiirettä? Pysähtyen itsen äärelle. Voisiko yhteiskunta tarjota tukea tähän? Voisiko työnhakuvelvoitteen kuitata sillä että ottaa vastaan apua itselleen, hakeutuu terapiaan, keskusteluryhmiin tms? Itse olen ottanu vastaan apua Luotsista, jotta saisin kirkastettua ajatuksiani siitä miten haluaisin edetä ja siihen olenkin saanut tukea. Mutta suurimman työn olen tehnyt itse itseni kanssa.
Käytän arkeni rehelliseen katsomiseen mitä minussa tapahtuu, mitä koen. Kirjoittaminen on yksi suurin apuvälineeni. Kirjoitan päivittäin itselleni auki mielestäni nousevaa. Arjessa pyörii myös lasten asiat, kotiaskareet, puiden pinoamiset jne.. Mutta tärkeimpänä hiljentyä ja alkaa tunnistaa voima itsessään. Josta käsin voi jonakin hetkenä alkaa ilmetä jotain uutta ja merkityksellistä, itselle ja omaan arvomaailmaan sopivaa.
Nimimerkki: Itsen äärellä, 41
